I tystnaden – Hiljaisuudessa 2017

I TYSTNADEN – HILJAISUUDESSA 2017

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

I tystnaden

Jag låter rösten ljuda varsamt på vokalen A. Lägger händerna på bröstkorgen och känner vibrationerna som ljudet skapar. Jag andas. Jag flyttar händerna över huvudet och smakar lätt på konsonanten M. Händerna lyssnar, iakttar. Resonansen rör sig hela vägen uppifrån och ända ner i tårna, som vattenpärlor över huden. Övertoner som ett stilla sommarregn. Jag andas.

Mina starkaste upplevelser av tystnad hör ihop med ljud. Den kroppsligt förankrade sången från urkyrkans tid kallas även en bro till tystnaden. Men vad är tystnad och vad händer i tystnaden? Tystnad kan beteckna frånvaro av ljud, men även inre tillstånd av stillhet. Kan man måla tystnad? Eller det fördolda som äger rum i tystnaden?

Mötet mellan materia och det ogripbara, som inte går att ta på, äger rum i min kropp, i mina sinnen. Om ljudet genom sin rörelse kan förkroppsligas, går det då att göra det omvända i måleriet? Kan måleriet, så konkret bundet till material och stoff, förvandlas till tystnad, närvaro, rörelse?

Ju längre jag dröjer i tystnaden, desto mindre statisk ter den sig. Att jag själv är stilla, innebär inte  frånvaro av rörelse. Mitt medvetande pendlar mellan sinnena, inom mig och i min omgivning. Tystnad har för mig kommit att innebära, att jag själv är så stilla att jag kan varsebli att tystnaden egentligen är rörelse. Jag känner pulsen, blodet som böljar genom ådrorna, andningen som i varje sekund omformar och förflyttar min kropp.

Måleriet är nu direkt iakttagelse och närvaro i måleriets eget förlopp. Iakttagelsen anger utgångspunkten. Vad händer i samspelet mellan ögat som ser, handen som söker och försöker, materialet som kroppen bearbetar? Måleriet är öga och seende, men också hudnära, beröring. Stundom låter jag färgerna föra mig in på nya vägar. Att vilja något med sitt måleri är på sitt sätt en motsägelse, eftersom måleriet så starkt vill sitt eget. Färgerna och pigmenten bär sina egna hemligheter, som de inte avslöjar för den som har bråttom. Min enda ledstjärna är den totala närvaron. Jag omhuldar det avskalade, trevande, lekfulla och omedelbara. I tystnaden är allting samtidigt halvvägs, oavslutat, i rörelse och fullständigt.

Min tystnad lever i jordfärgerna. De är våra äldsta pigment och utvinns ur jorden. Jorden, stoffet är mänskans ursprung och hem. Av jorden föds vi och till den återgår vi, som en del av naturens kretslopp. Däremellan finns andning, liv, förundran. Jordfärgernas harmoni är bruten, mild och långsam.

Motiven finns nära mig, främst i huset där jag bor. Där kan jag naturligt dröja i tystnaden. Huset är fullt av speglingar, skuggor, luft, rum, djup, tomrum, liksom trädgården och naturen. Allt växlar med ljusets och årstidernas rörelse. I interiörerna uppstår en rumslig kluvenhet. Gränsen mellan rum och tomrum, fast stoff och öppen rymd vacklar och förskjuts. Ljuset spränger sig genom de gränser och begränsningar som väggar och tak utgör. Andra tider, andra rum och öppningar finns närvarande, som gläntor mot det eviga. Tystnaden och ljusets gång skapar ett slags genomlyst nu, där nuet och evigheten finns i samma andetag.

I huset bor också stolar, krukor, ljusstakar, kopparkärl. Gröna flaskor, färglöst genomskinliga flaskor, bruna flaskor. De är orörliga, skapade av mänskors händer. Men när de fångas av ljuset försätts de i rörelse. Strävt trä, silkeslent och slitet trä, varm keramik. Glasets svalka och metallens kyla. Beröringen uppdagar egenart, följsamhet eller motstånd, som skapar rörelse. I tystnaden kan jag se tingen dansa.

 

Hiljaisuudessa

Annan ääneni kuulua varovasti vokaalilla A. Nostan kädet rinnalleni ja tunnen äänen värinän. Hengitän. Kohotan kädet päälaelleni ja maistelen konsonanttia M. Kädet kuuntelevat, tarkkailevat. Resonanssi kulkee koko matkan päälaelta aina varpaisiin asti ihoa pitkin juoksevien vesipisaroiden lailla. Ylä-äänissä sataa hiljaista kesäsadetta. Hengitän.

Voimakkaimmat kokemukseni hiljaisuudesta liittyvät ääneen. Alkukirkon ajan laulu oli kehoon kiinnittynyttä ja sitä kutsutiin myös sillaksi hiljaisuuteen. Mutta mitä hiljaisuus on ja mitä siinä tapahtuu? Hiljaisuus voi merkitä äänen poissaoloa – äänettömyyttä – mutta myös hiljentymisen tilaa. Voiko hiljaisuutta maalata? Tai hiljaisuudessa tapahtuvia salattuja asioita?

Materia ja käsityskykyni ulkopuolelle jäävä kohtaavat kehossani, aisteissani. Jos äänen värinä voi kehollistua, voiko sama tapahtua käänteisesti maalauksessa? Voiko aineeseen ja materiaaliin niin konkreettisesti sidoksissa oleva maalaaminen muuntua hiljaisuudeksi, läsnäoloksi, liikkeeksi?

Mitä kauemmin viivyn hiljaisuudessa, sitä vähemmän vakaana se näyttäytyy. Se että olen paikallani ei merkitse liikkeen poissaoloa. Tietoisuuteni liikkuu aistieni välillä, minussa ja ympäristössäni. Olen oppinut, että minulle hiljaisuus merkitsee sitä, että hiljentyessäni voin havaita hiljaisuuden olevankin liikettä. Tunnen pulssin, veren virtauksen suonissani, hengityksen, joka sekunneissa muuntaa ja liikuttaa kehoani.

Maalaaminen on nyt suoraa tarkkailua ja läsnäoloa sen omassa kulussa. Tarkkailu antaa lähtökohdan. Mitä tapahtuu näkevän silmän, etsivän ja kokeilevan käden sekä kehon työstämän materiaalin vuorovaikutuksessa. Maalaaminen on silmä ja näkeminen, mutta se on myös kiinni ihossa, kosketus. Hetkittäin annan värien viedä minua uusille teille. Se että haluan tavoittaa maalaamisella jotakin on tavallaan paradoksi, koska maalaamisella on niin vahva oma tahto. Värit ja pigmentit kantavat salaisuuksiaan, jotka eivät paljastu kiireiselle. Ainut johtotähteni on täydellinen läsnäolo. Syleilen riisuttua, empivää, leikkisää ja välitöntä. Hiljaisuudessa kaikki on puolitiessä, keskeneräistä, liikkeessä ja täydellistä – samanaikaisesti.

Hiljaisuuteni elää maaväreissä. Ne ovat maa-aineksesta saatuja vanhimpia käytettyjä väripigmenttejä. Maa, aine on ihmisen alkuperä ja koti. Synnymme maasta ja siihen päädymme, osana luonnon kiertokulkua. Siinä välissä on hengitys, elämä, ihmettely. Maavärien harmonia on murrettu, lempeä ja hidas.

Maalausteni aiheet ovat minua lähellä, erityisesti talossa, jossa asun. Siellä voin luontevasti viipyä hiljaisuudessa. Talo on täynnä heijastuksia, varjoja, ilmaa, tilaa, syvyyttä, tyhjyyttä, ja siellä on myös puutarha ja luonto. Kaikki muuttuu valon ja vuodenaikojen liikkeessä. Sisätiloissa syntyy tilallinen jakautuminen. Raja tilan ja tyhjyyden, kiinteän aineen ja avaruuden välillä horjuu ja liikkuu. Valo räjäyttää itsensä seinien ja kattojen muodostamien rajojen ja esteiden läpi. Toiset ajat, toiset tilat ja aukot ovat läsnä, kuin ikuisuutta kohti kurottavat kiilat. Hiljaisuus ja valon kulku luovat eräänlaisen läpivalaistun nyt-hetken, jossa tämä hetki ja aina ovat samassa hengenvedossa.

Talossa asuu myös tuoleja, ruukkuja, kynttilänjalkoja, kuparikattiloita. Vihreitä pulloja, kirkkaita, läpinäkyviä pulloja, ruskeita pulloja. Ne ovat liikkumattomia ja ihmisen käden jälkeä. Mutta kun valo vangitsee ne, ne joutuvat liikkeeseen. Karkeata puuta, silkinhienoa ja kulunutta puuta, lämmintä keramiikkaa. Lasin viileys ja metallin kylmyys. Kosketus tuo esiin erityisyyden, mukautuvaisuuden tai vastustuksen, joka synnyttää liikettä. Hiljaisuudessa näen esineiden tanssivan.

Käännös Mervi Appel